Usko tai älä

Maailmassa on yli 6 miljardia ihmistä asumassa. Kaikilla erilaisia, kaikilla jotain yhteistä. Kuinka monta eri uskontoa on olemassa. En tiedä, mutta niitä on paljon. Kunnioitan jokaisen uskontoa yhtä paljon kuin omaani. Jokainen hakekoon omat yhteisönsä, oman jaksamisensa, mistä haluaa. Tietämykseni uskonnoista rajoittuu koulun oppitunneille, uutisiin ja eri uskontokunnan edustajien ,hyvien ystävieni kanssa käytyihin keskusteluihin. Niin kuin tiedämme, eri uskontokuntia on olemassa eri näkemysten vuoksi. Eri tarinat, eri säännöt ja eri palvonnan kohteet. En puutu missään nimessä näiden uskontojen sisältöön, vaan mietin, miksi ihminen tarvitsee uskontoa.
Kuulun ev.lut. yhteisöön, ja käyn joskus joulukirkossa. Käyn siellä mielenkiinnosta, katsomassa, mitä reaktioita ne minua aiheuttavat. On kaunis hetki katsoa jouluista maisemaa ja kävellä hämyiseen kirkkoon, jossa on kynttilöillä koristellut ikkunanlaudat. Kirkon edustajien lukemat sanat, saarnat, miksi ikinä niitä haluakaan kutsua, eivät tee minuun vaikutusta. Kyllähän niissä sisältöä on, mutta miksi minun pitää tulla kirkkoon niitä kuuntelemaan. Siksikö, että kuulen yhteistä sanaa, jota ympärilläni oleva yhteisö tahtoo yhdessä kuunnella ja noudattaa. Että elämä tämän yhteisön kanssa, joka jakaa saman ideologian elämisestä, olisi jotenkin turvallista ja tuttua. Että siellä on hyvä olla ja sieltä saa tarvittaessa tukea elämän rankkoina hetkinä. Tottahan sekin.

Jos tiedät olevasi laumaeläin, tarvitsevasi ryhmää ympärille tukemaan sinua päätöksissäsi, on uskonnot hieno juttu. Mutta loppujen lopuksi, uskontoja on niin monia, eri oppeja vielä useampia ja silti, kaikki tämän maailman asukkaat, elävät samoilla vieteillä, haluilla ja tarpeilla. Jotkut uskonnot rajoittavat näitä luontaisia haluja, jotkut edistävät opeillaan halujensa toteuttamista. Miksi minun pitäisi kuulua johonkin tiettyyn uskontoon? Hyväksikäytänkö uskontoja, jos pohdin niiden oppeja ja nappaan sieltä uusia oivalluksia elämääni, vaikka napsisin niitä useasta eri uskonnosta.
Tiedän uskonnoista vähän, mutta voin sanoa ottaneeni elämääni vaikutteita mm. vanhoillislestadiolaisuudesta, buddhismista ja monesta muusta. Ei kyse ole siitä, että huomioin vain itselleni edullisimmat vaikutteet. Kyse on siitä, etten halua rajoittua vain yhteen uskontoon, koska jokaisella uskonnolla on jotain tarjottavana. Oppeja kannattaa miettiä, jotkut kulkevat lähempänä luontoa, jotkut syvällä ihmisessä. Mietin, mitä haluan elämässäni saavuttaa, mitkä asiat ovat minulle tärkeitä asioita. Millä tavalla haluan lyhyen elämäni elää.

En ole ateisti. Olen syvästi uskovainen. Minulla vain on oma uskontokuntani, nimettäköön se nyt vaikka räpätäti’ismiksi. Uskon itseeni. Uskon omaan jaksamiseen ja omiin päätöksiini elämässä. En halua, enkä toistaiseksi tunne tarvitsevani saarnoja, pappismiehiä tai pyhiä kirjoja kertomaan minulle mikä on oikein ja mikä syntiä.

Brake the Frame

Tuntuuko joskus, että ympärilläsi olisi kehys. Kehys jota ei näe, mutta sen olemassaolon tuntee. Tämä kehys antaa meille tunteita, riippuen millainen vallitseva tilanne ympärillä on. Se kertoo että nyt on vähän epämukavaa, nyt tuntuu vähän kiusalliselta. Miksi tällainen kehä on syntynyt. alkuun en keksinyt muuta selitystä, kuin että nämä tällaiset kehän muodostavat epämukavat tunteet, ovat vain ihmiselle luonnollisia. Myöhemmin mietin tarkemmin, sellaisten tilanteiden eteen tullessa, että miksi tämä kehä pakottaa minut tuntemaan itseni vaivautuneeksi, kun esimerkiksi sattuu pieraisemaan julkisella paikalla. Tilanteissa on ehkä kyse jostain, joka ei ole omassa hallinnassa, jostain, joka aiheuttaa hämmennystä ja hilpeyttä tai vaan suoraa myötätuntoista sääliä kanssaihmisissä. Kaikki tämä on loppujen lopuksi kehän luomaa harhakuvaa.

Pienestä asti lapset tarkkailevat vanhempiensa eleitä ja ilmeitä. Ne imevät joka sekunnilla uusia asioita, ja reaktioita, joita vanhemmat päivittäin kylvävät. Tämä jatkuu käytännössä koko elämän ja uusilta ihmisiltä saadaan taas uusia. Se mikä synnyttää tuon kehän, on se että me opimme käsittelemään tilanteita ympäristömme muokkaamalla tavalla. Kun kuulet jonkun pieraisevan, lapsena sinulla ei ehkä ole hajua, miksi sille pitää nauraa. No toki, onhan se hauskaakin, ja toisaalta ymmärrän, miksi se voi olla kiusallista. Olenhan itsekin kasvanut imien samoja vaikutteita kuin te kaikki muut. Mutta se, alkaako kehä käyttää valtaansa, on kiinni siitä joka on kehänsä sisällä. Tunnetko itsesi vaivautuneeksi jos päästät ”noloja” ääniä kummitytön ristiäisissä. Kaikkihan on kiinni omasta asenteesta. Kehän rikkominen on hankalinta, jos kaikilla muilla on kehä paikallaan. He eivät näe muuta vaihtoehtoa kuin käyttäytyä oppimalla tavalla. He eivät edes mieti, voisiko asiaan reagoida erilailla. Ja onko se loppujen lopuksi niin suuri juttu?
Kehänsä rikkoneilla ”erakoilla” on varmasti hieman yksinäistä, jos ei ole juurikaan muita jotka jakavat saman ajatusmaailman. Sen, että elämä ei ole niin vakavaa ja kaikkeen mihin reagoi noin, voi varmasti kokeilla reagoida myös näin. Lähtekää seikkailemaan itsenne kanssa, kokeilkaa uusia lähestymistapoja ihmisiin. Kun he tekevät jotain, johon tiedät olevan ”perusreaktion”, riko se! Olet juuri hajottanut yhden kulman kyseisen henkilön kehyksestä.

Kehän aiheuttamat tunteet on meidän jokaisen hallittavissa. Ensin on hyvä tarkkailla kuinka kehä vaikuttaa minuun itseeni ja kun itse koet saaneesi kehään särön, josta pääset karkuun käyttäytymisnormeja, sen jälkeen auta muita asiassa. Sanotaanhan lentäessäkin, ”aseta happinaamari ensin omille kasvoillesi, sen jälkeen auta vierustoveria”

Idearikkaita hetkiä !

Lärvikirja

Tuo amerikkalaiselta yliopistolta levinnyt nykyajan sosiaalisuuden mittapaneeli. Facebook. Alkuun myönnettäköön, että kyllä, olen erittäin aktiivinen facebook käyttäjä. En siis ole missään määrin kyseistä keksintöä vastaan. Alussa oli tosi kiva lisäillä kamuja listalle, saada frendeiltä viestejä ja huomata että kyllähän nämä ihmiset vielä muistaa olemassaoloni ja minä heidät, ei vaan ole tullut pidettyä yhteyttä, kunnes vasta nyt, "kiitos Facebookin".

Puolisen vuotta profiilia ylläpidettyäni aloin huomaamaan tätä negatiivisempaa puolta. Entä kun frendipyyntö tulee tyypiltä, jonka kanssa olet ollut samassa koulussa, ja silloin joskus aikoinaan ala-asteella jopa ihan kavereinakin, mutta kummallaakaan ei ole ollut suurta kiinnostusta enää aikuisiällä pitää yhetyttä vuosiin, ehkä jopa vuosikymmeneen. Niin mitäs sitten? No, jokainenhan voi haluamansa mukaan rajata ,ketä listoilleen mukaan ottaa ja ketkä pääsevät omaa profiilia tarkastelemaan. Mutta jos jätänkin ottamatta jonkun listalleni, syystä että en halua joidenkin ihmisten tietävän elämästäni, no, juurikaan mitään, niin miksi ihmiset ottavat tällaiset ignooraukset henkilökohtaisena loukkauksena. Se, että tunnetaan joku yhteinen kaveri, ei riitä minulle syyksi ottaa henkilö listalle ja avata elämääni hänelle kuin rakkaimmille ystäville. No thanks!

Ja sitten kun painat ignore. Miksi sitä ei uskota? Okei, voi olla että unohtaa että on koskaan pyytänytkään ihmistä jo listalleen, mutta että 8 kertaa??? Eikö siinä vaiheessa jo uskota,että "ei, me emme ole mielestäni niin läheisiä, että tahtoisin sinun tietävän koko elämäni" ja sitten loppui morjestaminen kaupungilla törmätessä. Tämä vain,koska painoin accpetin sijasta ignore.

Facebookista on löytynyt tällainen sosiaalisen paineen sija. "Pakko ottaa toi frendiks ku se toinenkin on jo täällä mulla, ja sit ku se näkee että mä otin ton mut en sitä niin sit se kyllä..." PLAAAAH! sitten niitä frendejä alkaa tulla, ja wuuush, sulla löytyy damdidam 1000 kamuu, ja sekös on ihkuu. Ei.

Homma pääsi leviämään käsiin, listalle pääsi sukulaisia, joita en ole koskaan kunnolla tavannut, kavereita, jotka oli samassa koulussa joskus 10 vuotta sitten,tyyppejä, joiden kanssa ollaan oltu kerran samalla kurssilla jne.
Jotenkin en saa nyt ajatuksiani sanottua fiksusti ja simppelisti, mutta tarkoitusperänäni on tuoda esiin turhautumiseni lärvikirjan nurjaan puoleen, joka on melkeinpä kaikille käyttäjille tuttu,tavalla tai toisella. Miksi kieltäytyminen otetaan loukkauksena,siksikö että kohta kaikilla on facebook ja ollaanhan me joskus tunnettu. Eikö tarkoitus ole pitää yhteyttä ystäviin, eikä pitää avointa päiväkirjaa koko elämän kulusta ja joka ikisestä ihmisestä joka mun elämässä on vieraillut. Näin minä sen tahdon olevan. Ja siihen haluan sen menevän. Sitten tulee probleema taas. Mitäs jos se huomaa,että mä olen poistanut sen mun listalta!!? :)

Tosiasiassa em. asialla ei ole mitään merkitystä. Itse olen acceptit painanut ja ihmiset listalleni päästänyt. En ota, enkä aio ottaa itselleni mitään paineita veispuukin vuoksi, suuttui ihmiset tahi ei. Menkööt jokainen ihminen itseensä ja miettiköön, mitä sillä nyt lopulta on väliä kenen listoilla sitä on!? Vai pitääks ne frendiluvut saada näyttää mahd. suurilta :D Nooh, sitä kai se monella onkin!

Ympäri mennään, yhteen tullaan ja lopuksi pillin vihellys!

-peace-

PariSuhdePohdintaa!

Juteltuani pitkän tovin ystäväni parisuhteesta ja siihen liittyvistä kysymyksistä, alkoi ajatus taas juosta hullun lailla. Aloin miettimään sitoutumista, siihen liittyviä vaikeuksia. nykyään parisuhde sanana ei ehkä ole enää niin vahva kuin aikoinaan. se että milloin asiat oli paremmin, en ota kantaa. Ja mikä vaikuttaa mielikuvaan parisuhteesta, hyvästä parisuhteesta. Joo, elokuvat, Hollywoodit ja kaikki muu ihana hömpötys. Mutta vaikka kaikkea tuota on helppo syyttää, niin eikö jokainen ihminen päätä, millaisen parisuhteen itselleen haluaa. Ja kuinka syvän ja hyvän siitä haluaa. Lähtökohtana voi toimia mielikuva lapsuuskodista, omista vanhemmista ja heidän väleistään. Uskon näin. Mutta silti, jokainen ihminen on täysin vapaa päättämään, mitä vaikutteita imee.

Mitä sitoutuminen on? Että tykkää toisesta niiin kovasti, ja sen kanssa on niiin kiva olla, niin miksei saman tien olisi koko elämänsä. Perustelu sekin, jos se riittää, niin great, elämä on mukavaa. Entä kun suhteeseen tulee ongelmia. Tulee ulkopuolisia seuralaisia, rahavaikeuksia, riippuvuuksia. Mitäs sitten. Vieläkö ”mä rakastan sua niin myötä kuin vasta mäessä ”, lausuttuna vuosia sitten, riittää pitämään kiinni siitä omastaan. Kuinka moni luovuttaa. Ja miksi. Siksikö, että omat unelmat ja haaveet omasta ”näin mä haluan elää” kuvitelmasta kaatuu. Kun toinen on niin iso osa omaa elämää, se toinen puolikas, niin mikä määrittelee, kuinka paljon sen toisen puoliskon annetaan vaikuttaa omaan elämään suurien vaikeuksien tullessa eteen. Kun alkaa itse kärsiä. Kun ei ole enää onnellinen. Kun ei ehkä enää tunne rakastavansa toista. ”Paranisko se vaihtamalla?? ”

Rakkaudessa, parisuhteessa, onko se pitemmän päälle aina kyse rakkaudesta. Pitääkö rakkaus yllä hyviä parisuhteita, luvataanko kirkossa rakastaa toista ainiaan. Ei. Siellä kysytään, ”tahdotko rakastaa”. Siinä ratkaiseva tekijä. Mielestäni loistavasti muodostettu lause, jossa vastuuta ei voi kiertää. Eihän tunteitaan voi tietää, ne voi muuttua ajan kanssa paljonkin. Mutta ”tahdon rakastaa”, kertoo jostain paljon syvemmästä lupauksesta, kuin vain luvata yrittää rakastavansa toista aina. se, miltä pohjalta jokainen tekee omat päätöksensä tahtomisestaan, on heidän jokaisen omissa käsissään, niihin en puutu. Mutta jos tahdotaan rakastaa toista, ja se tehdään täysissä ruumiin ja järjen voimissaan, tietäen mihin ryhtyy papin kämmenen alle mennessään, silloin puhutaan parisuhteesta. Suhteesta, jonka tulisi kestää, vaikka omat unelmat hieman kärsisivätkin asioiden mennessä ei-niin-hyvin-kuin-toivoisi. Loppujen lopuksi, ei ole juurikaan väliä kenen kanssa elät, vaan kenen kanssa päätät eläväsi. Vaikka tietää, että ruoho saattaisi olla vihreämpää naapurin puolella, niin jokaisella meillä on omia pikku ongelmiamme, itsemme kanssa, jotka heijastavat ongelmia suhteeseen.

Ihminen ei ole koskaan mielestäni valmis tai täydellinen, joten mietittäviä asioista omasta kehityksestään ihmisenä ja kanssakulkijana maapallolla, tulee aina olemaan. Nämä ongelmat tulevat väistämättä eteen, jos oma elämä tulee jakaa toisen ihmisen kanssa. Ne heijastuvat joko täysin itsessä, tai toisessa hänen käyttäymisensä kautta. Miten vain, nämä samat ongelmat, joita meillä on itsemme kanssa, tulevat seuraamaan meitä kaikkiin suhteisiin, joilla yritämme korvata edellisiä, näiden epäonnistumisen takia. En puhu mistään isoista ongelmista, vaan pikku jutuista, joita meillä kaikilla on. Aivan varmasti. Löytyy epävarmuutta, ujouksia, pelkoja, ennakkoluuloja, ylpeyksiä, jääräpäisyyksiä, ihan mitä vain ihmismieli keksii. Ja sehän niitä vasta keksiikin. Jos parisuhteessa sitten menee huonosti, siis todella huonosti, miksi lähteä syyttelemään toista. Eikö kannattaisi aina ensin kävellä eteisen peilin eteen, ja miettiä, onko ehkä jokin minun käytöksessäni aiheuttanut sitä että toinen tekee näin. Ja tässä vaiheessa kypsät ihmiset miettisivät kumpikin, miksi tilanne on päässyt niin pitkälle ja niin pahaksi ja mennä itseensä ja ottaa vastuuta omasta itsestään. Helppohan riidat ja ongelmat on toisen syyksi laittaa. Ei tarvitse itse ottaa vastuuta, sepäs vasta kivaa. Mutta saavuttaako sillä mitään. Ei.
En sano, että jokaisen suhteen on tarkoituskaan onnistua. En sano että yhdenkään suhteen on tarkoitus onnistua, ja samalla sanon että jokaisen suhteen on tarkoitus onnistua. Suhteita tulee ja menee, monenlaisia. Mutta mitä niistä väliä, tärkeintä on vain se, miten hoitaa omansa. Omaa suhdettaan, minun mielestäni, ei tule missään vaiheessa heijastaa siitä, miltä muut suhteet näyttävät. Kyllähän se hyvää osviittaa antaa, kuunnella miten muiden suhteissa menee, mutta aina eivät parhaimmatkaan ystävät jaa toisilleen niitä likaisimpia tarinoita, mitä itse on suhteelleen tehnyt. Ja toinen autuaan tietämättömänä näistä likaisimmista tarinoista, menee kotiin puputtamaan ”että ku Maijalla ja Jaakollakin on asiat niin hyvin, miksi meillä menee aina päin persettä, en kestä sua” totuushan voi olla, että teillä menee paljon paremmin kuin Maijalla ja Jaakolla koskaan. Eli miksi suhteuttaa omaa suhdettaan muihin?

Se vastuu. Niin. Vastuu on iso asia. Työssä, ihmissuhteissa, parisuhteissa, missä vain. Kun ottaa vastuun omista teoistaan, voi ehkä elää elämäänsä vähän helpommalla. Vastuun ottaminen, sehän ei todellakaan helppoa ole, ellei siihen ole pienestä asti kasvanut. Kun oppii ottamaan vastuun itsestään ja teoistaan, on elämä sinänsä helpompaa. Ei tarvitse aina miettiä, että mikä helvetti siinä on, kun asiat menevät aina päin persettä ja maailma potkii päähän ja kukaan ei välitä. Kun ei puhuta sairaudesta, vaan kuitenkin järjissään ja ”virkeänä” elävästä ihmisestä, niin jokaisen tulisi miettiä, miten minä ITSE saan OMAN elämäni kuntoon. Oli suhteessa tai ei, sinä itse olet viime kädessä se joka omasta elämästäsi huolehdit. On hieno lahja omata ystäviä ja kumppaneita elämässään, jotka auttavat eteenpäin vaikeimpina aikoina ja jotka ovat mukana virrassa hienoina hetkinä. Se on upeaa. Mutta, joskus kuitenkin, tulee elämässä eteen se hetki, ettei kukaan ole auttamassa. Silloin se olet sinä joka auttaa. Ja mitä nopeammin sen oppii, sitä pienempänä shokkina se tulee. Se hetki ei ehkä ole pitkäkestoinen, vaikka vain pieni hetki, mutta jos et osaa auttaa itseäsi, se on alamäkeä sitten. Helppo siinäkin alkaa kirota ystäviään, joilla ei kellään kiinnosta sinua auttaa. Mutta mitä sitten? Heillä on heidän elämänsä, ongelmansa ja taakkaansa kannettavanaan.

Paljon on rankkoja asioita, mutta ehkä pahinta, on itseensä meneminen. Itseensä meneminen epäonnistumisessa, vaikeudessa ja ongelmassa. Ja se on yksi niistä asioista, joissa jokaisella meistä riittää varmasti tekemistä. Onnekkaat ne, jotka ovat sinut itsensä , omien puutteiden ja rajoitteidensa kanssa, he tietävät meitä monia muita paremmin, milloin raja tulee vastaan. Eikä sekään silti tarkoita, etteikö heilläkin olisi opittavaa.