lauantai 11. lokakuuta 2008

PariSuhdePohdintaa!

Juteltuani pitkän tovin ystäväni parisuhteesta ja siihen liittyvistä kysymyksistä, alkoi ajatus taas juosta hullun lailla. Aloin miettimään sitoutumista, siihen liittyviä vaikeuksia. nykyään parisuhde sanana ei ehkä ole enää niin vahva kuin aikoinaan. se että milloin asiat oli paremmin, en ota kantaa. Ja mikä vaikuttaa mielikuvaan parisuhteesta, hyvästä parisuhteesta. Joo, elokuvat, Hollywoodit ja kaikki muu ihana hömpötys. Mutta vaikka kaikkea tuota on helppo syyttää, niin eikö jokainen ihminen päätä, millaisen parisuhteen itselleen haluaa. Ja kuinka syvän ja hyvän siitä haluaa. Lähtökohtana voi toimia mielikuva lapsuuskodista, omista vanhemmista ja heidän väleistään. Uskon näin. Mutta silti, jokainen ihminen on täysin vapaa päättämään, mitä vaikutteita imee.

Mitä sitoutuminen on? Että tykkää toisesta niiin kovasti, ja sen kanssa on niiin kiva olla, niin miksei saman tien olisi koko elämänsä. Perustelu sekin, jos se riittää, niin great, elämä on mukavaa. Entä kun suhteeseen tulee ongelmia. Tulee ulkopuolisia seuralaisia, rahavaikeuksia, riippuvuuksia. Mitäs sitten. Vieläkö ”mä rakastan sua niin myötä kuin vasta mäessä ”, lausuttuna vuosia sitten, riittää pitämään kiinni siitä omastaan. Kuinka moni luovuttaa. Ja miksi. Siksikö, että omat unelmat ja haaveet omasta ”näin mä haluan elää” kuvitelmasta kaatuu. Kun toinen on niin iso osa omaa elämää, se toinen puolikas, niin mikä määrittelee, kuinka paljon sen toisen puoliskon annetaan vaikuttaa omaan elämään suurien vaikeuksien tullessa eteen. Kun alkaa itse kärsiä. Kun ei ole enää onnellinen. Kun ei ehkä enää tunne rakastavansa toista. ”Paranisko se vaihtamalla?? ”

Rakkaudessa, parisuhteessa, onko se pitemmän päälle aina kyse rakkaudesta. Pitääkö rakkaus yllä hyviä parisuhteita, luvataanko kirkossa rakastaa toista ainiaan. Ei. Siellä kysytään, ”tahdotko rakastaa”. Siinä ratkaiseva tekijä. Mielestäni loistavasti muodostettu lause, jossa vastuuta ei voi kiertää. Eihän tunteitaan voi tietää, ne voi muuttua ajan kanssa paljonkin. Mutta ”tahdon rakastaa”, kertoo jostain paljon syvemmästä lupauksesta, kuin vain luvata yrittää rakastavansa toista aina. se, miltä pohjalta jokainen tekee omat päätöksensä tahtomisestaan, on heidän jokaisen omissa käsissään, niihin en puutu. Mutta jos tahdotaan rakastaa toista, ja se tehdään täysissä ruumiin ja järjen voimissaan, tietäen mihin ryhtyy papin kämmenen alle mennessään, silloin puhutaan parisuhteesta. Suhteesta, jonka tulisi kestää, vaikka omat unelmat hieman kärsisivätkin asioiden mennessä ei-niin-hyvin-kuin-toivoisi. Loppujen lopuksi, ei ole juurikaan väliä kenen kanssa elät, vaan kenen kanssa päätät eläväsi. Vaikka tietää, että ruoho saattaisi olla vihreämpää naapurin puolella, niin jokaisella meillä on omia pikku ongelmiamme, itsemme kanssa, jotka heijastavat ongelmia suhteeseen.

Ihminen ei ole koskaan mielestäni valmis tai täydellinen, joten mietittäviä asioista omasta kehityksestään ihmisenä ja kanssakulkijana maapallolla, tulee aina olemaan. Nämä ongelmat tulevat väistämättä eteen, jos oma elämä tulee jakaa toisen ihmisen kanssa. Ne heijastuvat joko täysin itsessä, tai toisessa hänen käyttäymisensä kautta. Miten vain, nämä samat ongelmat, joita meillä on itsemme kanssa, tulevat seuraamaan meitä kaikkiin suhteisiin, joilla yritämme korvata edellisiä, näiden epäonnistumisen takia. En puhu mistään isoista ongelmista, vaan pikku jutuista, joita meillä kaikilla on. Aivan varmasti. Löytyy epävarmuutta, ujouksia, pelkoja, ennakkoluuloja, ylpeyksiä, jääräpäisyyksiä, ihan mitä vain ihmismieli keksii. Ja sehän niitä vasta keksiikin. Jos parisuhteessa sitten menee huonosti, siis todella huonosti, miksi lähteä syyttelemään toista. Eikö kannattaisi aina ensin kävellä eteisen peilin eteen, ja miettiä, onko ehkä jokin minun käytöksessäni aiheuttanut sitä että toinen tekee näin. Ja tässä vaiheessa kypsät ihmiset miettisivät kumpikin, miksi tilanne on päässyt niin pitkälle ja niin pahaksi ja mennä itseensä ja ottaa vastuuta omasta itsestään. Helppohan riidat ja ongelmat on toisen syyksi laittaa. Ei tarvitse itse ottaa vastuuta, sepäs vasta kivaa. Mutta saavuttaako sillä mitään. Ei.
En sano, että jokaisen suhteen on tarkoituskaan onnistua. En sano että yhdenkään suhteen on tarkoitus onnistua, ja samalla sanon että jokaisen suhteen on tarkoitus onnistua. Suhteita tulee ja menee, monenlaisia. Mutta mitä niistä väliä, tärkeintä on vain se, miten hoitaa omansa. Omaa suhdettaan, minun mielestäni, ei tule missään vaiheessa heijastaa siitä, miltä muut suhteet näyttävät. Kyllähän se hyvää osviittaa antaa, kuunnella miten muiden suhteissa menee, mutta aina eivät parhaimmatkaan ystävät jaa toisilleen niitä likaisimpia tarinoita, mitä itse on suhteelleen tehnyt. Ja toinen autuaan tietämättömänä näistä likaisimmista tarinoista, menee kotiin puputtamaan ”että ku Maijalla ja Jaakollakin on asiat niin hyvin, miksi meillä menee aina päin persettä, en kestä sua” totuushan voi olla, että teillä menee paljon paremmin kuin Maijalla ja Jaakolla koskaan. Eli miksi suhteuttaa omaa suhdettaan muihin?

Se vastuu. Niin. Vastuu on iso asia. Työssä, ihmissuhteissa, parisuhteissa, missä vain. Kun ottaa vastuun omista teoistaan, voi ehkä elää elämäänsä vähän helpommalla. Vastuun ottaminen, sehän ei todellakaan helppoa ole, ellei siihen ole pienestä asti kasvanut. Kun oppii ottamaan vastuun itsestään ja teoistaan, on elämä sinänsä helpompaa. Ei tarvitse aina miettiä, että mikä helvetti siinä on, kun asiat menevät aina päin persettä ja maailma potkii päähän ja kukaan ei välitä. Kun ei puhuta sairaudesta, vaan kuitenkin järjissään ja ”virkeänä” elävästä ihmisestä, niin jokaisen tulisi miettiä, miten minä ITSE saan OMAN elämäni kuntoon. Oli suhteessa tai ei, sinä itse olet viime kädessä se joka omasta elämästäsi huolehdit. On hieno lahja omata ystäviä ja kumppaneita elämässään, jotka auttavat eteenpäin vaikeimpina aikoina ja jotka ovat mukana virrassa hienoina hetkinä. Se on upeaa. Mutta, joskus kuitenkin, tulee elämässä eteen se hetki, ettei kukaan ole auttamassa. Silloin se olet sinä joka auttaa. Ja mitä nopeammin sen oppii, sitä pienempänä shokkina se tulee. Se hetki ei ehkä ole pitkäkestoinen, vaikka vain pieni hetki, mutta jos et osaa auttaa itseäsi, se on alamäkeä sitten. Helppo siinäkin alkaa kirota ystäviään, joilla ei kellään kiinnosta sinua auttaa. Mutta mitä sitten? Heillä on heidän elämänsä, ongelmansa ja taakkaansa kannettavanaan.

Paljon on rankkoja asioita, mutta ehkä pahinta, on itseensä meneminen. Itseensä meneminen epäonnistumisessa, vaikeudessa ja ongelmassa. Ja se on yksi niistä asioista, joissa jokaisella meistä riittää varmasti tekemistä. Onnekkaat ne, jotka ovat sinut itsensä , omien puutteiden ja rajoitteidensa kanssa, he tietävät meitä monia muita paremmin, milloin raja tulee vastaan. Eikä sekään silti tarkoita, etteikö heilläkin olisi opittavaa.